Demonisoitu ratsastus, osa 1: Pohkeiden käyttö

Loppujen lopuksi ei ole vielä kovinkaan pitkää aikaa niistä ajoista, kun ratsastus miellettiin liikunnalliseksi harrastukseksi. Olihan se ymmärrettävää, sillä siinä saattoi sekä ihmiselle että hevoselle tulla hiki, eikä sitä katsottu pahalla. Paikasta toiseen liikkumisen lisäksi ratsastuksen tarkoitus oli kehittää ratsukon fysiikkaa, lisätä muun muuassa liikkuvuutta ja lihasvoimaa sekä tasapainoa. Ratsastajat olivat, jos ei hyvässä, niin ainakin kohtuullisessa kunnossa, ja hevosillekin saattoi ostaa varusteet normaalista hevostarvikeliikkeestä norsutavarakaupan ja/tai mittatilaustyön sijaan. Tätä aikaa leimasi myös se, että silloin ratsastukseen käytettiin kommunikointitapaa, jota kutsuttiin avuiksi; pohje-, ohjas-, ääni- ja painoavuiksi. Sitten tuli aikakausi, jolloin ratsastuskypärä vaihdettiin kukkahattuun, ja urheilijoista tuli eläinrääkkääjiä.

Pohkeiden käyttö on väärin, sillä hevonen kokee siitä epämukavuutta. Tunteehan se pienen kärpäsenkin ihollaan. Miksi vielä tänäkin päivänä hevosta potkitaan jaloilla ratsastaessa? Koko valmennuksen ajan hevosta jyystetään tai jyskytetään jaloilla. Kannukset ovat keskiaikainen hevosen kidutusväline.

Ratsastajat saattavat kuulla tai nähdä tämän suuntaisia kommentteja päivittäin. Mikäli ratsastusvideossa näytetään ns. perinteistä ratsastusta, jossain vaiheessa joku nokkela kommentoija tekee sen huomion, että hevosen lisäksi myös ratsastajalla on jalat, ja paskamyrsky onkin valmis nousemaan. Miksi me sitten potkimme hevosia? Pitäisikö nykyihmisen käydä specsaversilla, jos se ei kykene erottamaan hevosta jalkapallosta? Vai pitäisikö sittenkin kukkahattujen ja eläinystävien tarkistuttaa näkönsä kyetäkseen erottamaan mustan ja valkoisen seasta myös lukuisat harmaan eri sävyt?

Hevosen potkiminen sen vahingoittamismielessä on aina väärin. Piste.

Jos hevosta pitää jatkuvasti potkia, tulee selvittää miksi niin pitää tehdä. Silloin selvitetään onko hevosen varusteet sopivat, onko se kipeä jotenkin tai vaikuttaako ratsastaja omalla toiminnallaan tai olemisellaan siihen, että hevonen on haluton liikkumaan.

Pohkeiden käyttäminen sen sijaan ei automaattisesti ole hevosen potkimista.

Ratsastajia on moneen lähtöön. Kukaan ei ole siinä lajissa valmis. Joskus harjoitellessa kun korjaamme jotain epäkohtaa, saatamme mennä toiseen äärilaitaan. Kun ratsastaja uskaltaa irrottaa jatkuvasti puristavan jalkansa hevosen kyljestä, ja alkaa tietoisesti rentouttamaan sitä, saatetaankin mennä toiseen äärilaitaan. Mikäli hevosen liikkeet ovat massiiviset, varsinkin ravissa voi liian rento ja näin ollen hallitsematon jalka lähteä liikkeen mukaan ja alkaa heilumaan liikaa hevosen kyljessä. Tämä ei ole päämäärä ja tarkoitus, vaan yksi etappi matkan varrella. Tästä opetellaan pikkuhiljaa pois ja kun ratsastaja löytää oikean tason rentouden ja jännittyneisyyden välissä, tullaan jäntevyyteen, jolloin ratsastajan vatkaava jalka muuttuu hallitusti joustavaksi ja liikkumattomaksi.

Toki kaikki jalan liike ei ole hallitsematonta vahinkoa. Toisaalta kaikki pohkeen käyttö ei myöskään ole potkimista. Yksi esimerkki tästä on liikkeen rytmittäminen, joka helposti asioista ymmärtämättömän eläinten ystävän silmiin saattaa näyttää potkimiselta. Hevosen liikkumiselle voidaan antaa oikea rytmi pohjetta toistuvasti halutussa rytmissä kevyesti käyttämällä. Joku hevonen tarvitsee apua oikean rytmin löytämiseen enemmän, joillekin riittää pieni hetki. Oikean rytmin löytäminen taas on tärkeää, jotta voidaan suorittaa haluttuja liikkeitä oikeaan aikaan, ja suorittaa liikkeet fyysisesti oikein ja jopa loukkaantumisia estäen. Tämä taas on välttämätöntä niin koulu-, este- kuin lännenratsastuksessakin. Mikäli itse lähinnä köpöttelet pullaponillasi pitkin metsäpolkuja tai kentällä ratsastuksesi on alkeellista uran kiertämistä, saatat kokea, ettei sinun ole koskaan tarvinnut turvautua noinkin barbaarimaiseen tapaan kiusata ratsuasi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö urheilijat niin tekisi ja ettäkö hevonen siitä jotenkin kärsisi.

No niin, siellä ensimmäinen vääräleuka sitten jo besserwisseröi huomauttamalla, että liikeen rytmittämiseen ei tarvitse käyttää pohjetta. Olet toki sekä oikeassa että väärässä. Liikettä toki rytmitetään monilla muillakin tavoilla. Siihen voidaan käyttää ääniapuja, istuntaa tai jopa ohjasapuja. Näihin hevosen rääkkäysmuotoihin paneudutaan kuitenkin tulevissa osissa.

Syy siihen, miksi joku kuitenkin käyttää pohjetta rytmittämiseen, tai ylipäätään mihinkään on kuitenkin pitkälti hevosen koulutustasossa, synnynnäisessä reaktiivisuudessa sekä motivaatiossa.

Koulutustasoltaa heikommalle hevoselle joudumme käyttämään selkeämpiä apuja, kuin huippuluokan GP-ratsulle. Aivan samoin kun lukemaan opetteleva lapsi saattaa jo osata hyvin lukea SUURAAKKOSIA, mutta ihmisten vaihtelevan suherruksen (jota kutsutaan käsialaksi) lukeminen tuottaa vielä hankaluuksia. Joku opetteleva hevonen voi tarvita suuria apuja ymmärtääkseen. Suuri tai selkeä ei taas tarkoita potkimista tai eläinrääkkäystä, vaikkakin on seikka, josta ratsastusetiketin mukaan pyritään pääsemään eroon. Tavoitehan ratsastuksessa on mahdollisimman eleetön ratsastus, mutta se taas on päämäärä, ja matkan varrella on monia eri variaatioita.

Joku hevonen taas saattaa hypätä suuresta ja selkeästä pohjeavusta maata kiertävälle radalle. Tällainen hevonen ei luonnollisesti tarvitse suurieleistä ratsastusta jalalla. Kyseessä on silloin hevosen reaktiivisuus ja herkkyys, joka on sekä synnynnäistä että opittua, ja osittain jopa rotuominaisuus. Ja kuten aiemmin jo totesin, myös koulutustasolla voidaan tähän vaikuttaa. Niinpä vaikka jollekin hevoselle riittää pieni ja eleetön jalalla ratsastus, se ei tarkoita että kaikkien hevosten kohdalla on näin. Siispä jos sinun tekee mielesi alkaa lynkkaamaan kanssaratsastajia tämän asian suhteen, niin Hevoluution toimitus suosittelee mitä lämpimimmin tulemaan ulos kuplasta ja ratsastamaan mahdollisimman erilaisia hevosia ja sitä kautta avartamaan näkökantaa. Saatat siinä samalla jopa oppia jotain uutta.

Hevosen herkkyys reagoida pohjeapuihin liittyy oleellisesti myös tottumiseen ja turtumiseen. Hevonen tottuu eri tuntemuksiin siinä missä ihminenkin. Sirkuksen taiteilijat kykenevät roikkumaan ilmassa hiuksistaan ilman että heille tulee kidutettu olo, mutta pikkulapsi vääntää itkua, vaikka äiti kuinka hellin sormin koittaisi selvittää pikku takkua. Niin sanottu paksunahkainen ja kovanaamainen hevonen ei välttämättä pienestä eikä isommastakaan potkusta hätkähdä, jos sen oma motivaatio on suunnattu lähinnä ruohotupsujen tavoitteluun. Liikunta on kuitenkin sillekin terveellistä, joten saavuttaakseen terveellisen elämän on joskus tehtävä myönnytyksiä asioiden suhteen. Hevosen omistaja saattaa joutua tekemään sen valinnan, että katsooko kun rakas hevonen kärsii ja jopa kuolee ennen aikojaan ylipainon aiheuttamiin ongelmiin, vai käyttääkö aluksi hieman kovempaa pohjeapua saattaakseen hevosensa siihen tilaan, jossa liikkuminenkin on mukavaa.

Mitä taas motivaatioon tulee, on sekin yksilöllistä. Mietitäänpä taas vaihteeksi meitä ihmisiä. Joistain meistä löytyy sisäistä motivaatioita liikkua ja saamme liikunnasta itsestään hyvän olon ja näin ollen myös palkinnon. Jotkut taas saattavat tarvita personal trainerin suunnittelemaan treeniohjelman, jotta pääsisimme treenaamisessa alkuun. Näiden lisäksi on vielä niitäkin ihmisiä, jotka tarvitsevat sen treenarin tahi valmentajan siihen viereen hoputtamaan ja kannustamaan. Jaksaa jaksaa, painaa painaa!! Näin on myös hevosten kohdalla. Joku hevonen liikkuu luonnostaan mielellään, kun toinen taas saattaa tarvita enemmän kannustusta liikkuakseen. Tästä huolimatta yhtä tärkeää molemmille on liikkua. Nykytietämyksen mukaan urheilua tulisi harrastaa myös välillä äärirajoilla itseään haastaen. Näin ollen pullaponi ei välttämättä hyödy ratsastuksesta riittävästi, jos aina mennään täysin mukavuusalueen sisäpuolella, vaan saatetaan tarvita kovempaa kannustusta jotta liikunnasta tulisi myöskin hyödyllistä. Aina siihen ei pelkät kehut ja taputukset riitä, vaan saatetaan tarvita kovepaa kannustusta. Vaikka kehonpositiivisuus näyttää olevan kova sana nykyään hevosmaailmassakin, tosi asia on, että useimmiten ylipainoisia ja rapakuntoisia sotanorsuja joutuu kannustamaan enemmän kuin jo liikunnan ilot löytänyttä sporttista lajitoveria.

Kannuksien käytöstä pohjeavun tehosteena taas voisi kirjoittaa kokonaan oman tekstinsä (ja saatammepa niin joskus tehdäkin). Sanonpa vaan tähän lopuksi, että jos vaihtoehtona on kevyt kosketus kannuksella tai napakka potku koko jalan mitalla kylkeen, kummasta hevonen kärsii enemmän jatkuvassa käytössä? Päätä itse.