Yhteisön yksinäiset

Hevonen on ehdoton laumaeläin. Hevosen sosiaaliset tarpeet täyttyvät vasta, kun se pääsee näkemään ja koskettamaan toisia hevosia.

Se on laumaeläin niin vahvasti, että jopa sen oma identiteetti, kuinka se kokee itse itsensä, muodostuu sen mukaan, kuinka lauma siihen suhtautuu. Itseään vahvempien hevosten kanssa laumassa elävä hevonen pitää itseään nöyränä persoonana, itseään lempeämpien seurassa elävä taas harvinaisen kovana tyyppinä. Saman hevosen luonne voi muuttua kuin yö tai päivä lauman vaikutuksen mukaan, sillä hevosen yksilöllinen luonne on aina altis lauman vaikutukselle. Se ei ole mitään ilman laumaansa.

Hevoslauma ei ole vain joukko hevosia; se on yhdellä sydämellä tunteva ja yhdellä aivoilla ajatteleva kollektiivi. Jos yksilö joutuu eroon laumastaan, on se kuin sitä pyydettäisiin luopumaan osasta mieltään ja osasta sieluaan. Jokseenkin itsenäiseen elämäntyyliin taipuvainen ihmisolento ei voi koskaan edes todella ymmärtää, kuinka tärkeää lauman läheisyys on tällaiselle laumaeläimelle.

Jokaisella hevosella on laumassa paikkansa ja tehtävänsä, ja jokainen hevonen tietää laumassa oman sijaintinsa. Hevoslauma on kuin hyvin öljytty koneisto, joka toimii parhaassa tapauksessa kuin kello.

Entä, kun lauma ei toimikaan? Onko olemassa niitä hevosia, jotka eivät vain sopeudu laumaan?

Kuitenkin hevoset ovat yksilöitä, ja periaatteellisesti katsottuna yksilöt ovat erilaisia. Kaikki ihmiset eivät vain voi tykätä toisistaan, eivätkä niin ollen voi myöskään kaikki hevoset tykätä toisistaan. Jalostuksen ja erilaisten pitotapojen vuoksi hevoset ovat aina vaan keskenään erilaisempia; villinä kasvavat hevoset ovat kaikki kasvaneet samalla preerialla, mutta kesyhevonen saattaa olla kotoisin valmennustallilta, pihatosta, pilttuusta, takapihalta tai vaikka ulkomailta. Kuten ihmiset, myös hevoset kasvavat erilaisissa ympäristöissä erilaisiksi luonteiksi – ja kun ne päätyvät näistä erilaisista ympäristöistä yhteen, syntyy kulttuurishokki.

Ja, paitsi upea, harmoninen kokonaisuus, on hevoslauma tarvittaessa myös julma. Hevonen osaa olla rasisti, ja johtajatamma saattaa päättää, ettei hyväksy tietyn väristä hevosta seurueeseensa lainkaan. Pienissä laumoissa kasvanut hevonen ei välttämättä ymmärrä, kuinka isossa laumassa toimitaan, ja sitä saatetaan hylkiä sen vuoksi. Yksin kasvanut hevonen saattaa olla yksinkertaisesti sosiaalinen idiootti, joka ei vain osaa käyttäytyä. Tamma saattaa olla niin mustankipeä reviiristään, ettei hyväksy toista tammaa lähimaillekaan. Aina hevonen ei vain osaa nauttia lajitovereistaan.

Kesyhevosella ei ole mahdollisuutta poistua epäsuotuisasta laumasta, kuten villihevosilla; aidat niiden ympärillä estävät sen. Toki ne sopeutuvat toisiinsa, ja epäsosiaalinenkin yksilö tottuu tilanteeseen; mutta tarkoittaako lauma aina automaattisesti onnellisuutta? Entä, jos lauma hylkii tiettyä yksilöä vuodesta toiseen, eikä niistä koskaan tule ystäviä keskenään?

Onko hevonen onnellinen lauman syrjässä ja tarhakavereitaan alituiseen vältellen? Nauttiiko se siitä tunteesta, että se on ei-toivottu osa laumaa? Mitä tekee hevosen käsitykselle itsestään, jos koko muu lauma antaa sen jatkuvasti ymmärtää, että se on ulkopuolinen, jollakin tapaa huonompi kuin muut? Mitä tekee hevosen hyvinvoinnille, jos lauma hyökkii sen kimppuun joka kerta kun se piehtaroi, makaa, syö tai liikkuu? Voimmeko me pakottaa hevosen toimimaan lajityypillisesti ja nauttimaan siitä, jos se ei halua?

Voidaanko moraalilla, etiikalla ja hevosen hyvinvoinnilla perustella väliaidan rakentamista ja hevosen tarhaamista yksin?