Terveysparadoksi

Meistä jokainen on kuullut ainakin kerran sen työhevostarinan. Sen tarinan, joka juolahtaa mieleen kaikille jonneja vanhemmille, kun he näkevät suomenhevosen. Tarinan isän, isoisän tai ainakin naapurin työhevosesta, joka oli maailman kiltein tai hirvittävän vihainen – se saattoi olla ori tai tamma. Se saattoi ehkä tulla toimeen vain tilan isännän kanssa, tai sitten toimia lasten ystävänä ja huviratsuna auranvedon lomassa. Se työhevonen oli yleensä tilan ylpeys, auranvetäjä, savottakumppani, tukkijätkä parhaimmasta päästä. Yleensä se oli nimenomaisesti vanha työhevonen. Se eli ainakin kaksikymmentävuotiaaksi, ellei kolmekymppiseksikin.

Ennen hevoselle annettiin kauroja ja heinää, apetta tai silppua. Yöt se seisoi tallissa ja kesät laitumella. Loishäätöön sille annettiin kuusien oksia, ja ummetusähkyyn pannukahvia.

Ruohonsyöjänä hevonen osaa tarkasti valikoida haluamansa kasvit. Luonnonlaitumella ollessaan se valikoi haluamansa yrtit ja villivihannekset suuhunsa, hoitaen itseään erilaisilla luontoäidin tarjoamilla lääkkeillä. Mikäli sille annetaan siihen mahdollisuus, tietenkin.

Valitettavasti meillä ihmisillä on sitkeä tapa uskotella itsellemme, että tiedämme eläintä paremmin, mikä sille on parasta; me käännämme maan ympäri vähintään kolmen vuoden välein, myrkytämme mielestämme ravinnoksi kelpaamattomat kasvit ja kylvämme peltoomme puhtaistakin puhtaampaa timotei-nurminataseosta varmistuaksemme, ettei hevosemme tietämättömyydessään vahingossakaan menisi syömään mitään ylimääräistä. Totta kai laiduntamiseen luotu eläin syö ehdoin tahdoin tuoreen ruohon sijaan varsin pahanmakuista niittyleinikkiä viisi kiloa päivässä, ihan vain koska se haluaa aiheuttaa vatsavaivoja itselleen.

Sitten, kun olemme suuressa viisaudessamme kontrolloineet hevosen ympäristön niin huolella, että sen laitumella ei kasva yhden yhtä ylimääräistä kasvia, on aika ryhtyä miettimään, puuttuuko sen ruokinnasta jotakin. Onneksi on rehuanalyysit, joiden avulla näemme milligramman tarkkuudella, mitä hevonen tarvitsee, jotta voimme sitten marssia tilaamaan kyseiset ainesosat pieniin muovipurkkeihin pakattuna ja kotiin kuljetettuna. Siitä se tulee terveeksi, kun tieteen keinoin on varmistettu, että se saa kaikki tarvitsemansa vitamiinit ja hivenaineet.

Tietenkin hevosen elämään kuuluu myös vuosittainen tai puolivuosittainen eläinlääkärin tarkastus, johon kuuluu täysimittainen verenkuvantutkimus ja taivutuskokeet. Ihan varmuuden vuoksi. Sen hampaat tulee pestä päivittäin, jotta se ei saisi diasteemoja, ja raspata muutaman kuukauden välein ettei se kärsisi hammaspiikeistä karkearehua syödessään. Jalkoihinsa se tarvitsee keraamista kuitua sisältävät super-pintelinpatjat yöksi. Eikä ole hevoselle sellaista lääkettä keksittykään, johon sopivaa vaivaa ei etsimällä löytäisi! Jos vaivaa ei lyhyellä tutkimuksella löydä, voidaan aina tutkia lisää, kunnes löytyy hyvä syy hoitaa hevosta lisää.

Sisäloisten, ulkoloisten, ihosienen ja erilaisten ihottumien varalta hevosen lanta, pissa, iho ja karva tulee tutkituttaa laboratoriossa kolme kertaa vuodessa. Ja mikäli se sattuu olemaan varsa, tulee kaikki tämä tehdä ainakin kaksi kertaa useammin ja kaksi kertaa huolellisemmin. Hyvä hevosenomistaja budjetoi hevosenpitoonsa rutiininomaisia eläinlääkärinkuluja varten ainakin kaksituhatta euroa vuodessa, ja lisäksi toiset kaksituhatta yllättäviä kuluja varten. Mitä enemmän sitä hoidetaan, sitä terveemmäksi se tulee.

Niin. Palataan siihen työhevostarinaan. Päivän päätteeksi, saatuaan länget ja luokin selästään, työhevonen hierottiin heinällä, ja se päästettiin hakaan laiduntamaan. Tuoreet koivunoksat olivat sen herkkua ja se piehtaroi mielellään mudassa.

Outo juttu sinänsä. Vaikka meillä nykyään on niin paljon hienoa teknologiaa, teollisuutta ja lääketiedettä, jolla voimme hevosiamme hoitaa parhaan kykymme mukaan, ei suomalaisen kesyhevosen eliniänodote ole kasvanut lainkaan viimeisten seitsemänkymmenen vuoden aikana.