Rakkaat orjamme

Me kaikki teemme parhaamme pitääksemme hevosemme mahdollisimman hyvinvoivina. Pyrimme täyttämään sen tarpeet, kuten tehtäviimme kuuluu; välillä tuntuu, että huolehdimme hevosistamme paremmin kuin itsestämme. Ymmärrämme, mitä sen ruoansulatusjärjestelmä tarvitsee voidakseen hyvin. Tiedämme, kuinka säilyttää sen tuki- ja liikuntaelimistö terveenä ja toimivana mahdollisimman pitkään. Osaamme tarkkailla sen lihavuuskuntoa ja kehittää sen lihaksistoa ergonomisesti. Pohdimme sen lajityypillisiä ominaisuuksia, tunnustamme sen tarpeen pystyä näkemään ja koskettamaan lajitovereitaan sekä liikkumaan riittävästi. Lähtökohtaisesti kesyhevonen on onnellisempi, terveempi ja hyvinvoivampi kuin koskaan.

Mutta onko se iloinen?

Kokeeko se ylitsepursuavaa elämäniloa?

Nauttiiko se jokaisesta hengenvedostaan ja ottamastaan askeleesta?

Mielenterveyden ongelmat on tunnustettu ihmisten kohdalla jo pitkään aitoina, olemassa olevina ja jopa invalidisoivina. Ihmisellä voi olla kaikki asiat päällisin puolin täysin kunnossa, mutta silti hän saattaa kärsiä masennuksesta, alakuloisuudesta tai ahdistuksesta.

Valtaosa meistä myöntää, että myös eläimillä on tunteet ja, mikäli niin voidaan sanoa, sielu. Kysymys kuuluukin, riittääkö pelkkä tasapainoinen ruokinta, terveelliset elämäntavat ja lajityypillinen ympäristö tekemään hevosesta iloisen? Kuinka hevosen ilo edes tunnistetaan?

Ainakin se kirmailee tarhassaan tehden ilopukkeja. Vai onko juoksentelu vain merkki hermostumisesta tai turhautumisesta? Pukittaako se ilmaistakseen iloaan vai osoittaako se aggressiotaan näkökenttäänsä ilmaantuneille muille hevosille tai ihmisille? Vai onko sitä juuri purrut paarma takapuolesta?

Ainakin se tervehtii omistajaansa iloisesti hirnumalla. Vai onko se vain ehdollistunut siihen, että ihmisen ilmaantuminen tallipihalle tarkoittaa lähestyvää ruoka-aikaa – kärsiikö se vain ruokintastressistä? Onko hirnuminen henkilökohtainen tervehdys vai yleisluonteinen avunpyyntö, vaatimus tulla ruokituksi tai huomioiduksi ensimmäisenä?

Ainakin se piehtaroi nautiskellen, kun siltä otetaan satula tai loimi pois selästä. Vai painaako satula vain sen selän hermoja aiheuttaen jatkuvan puristuksen tunteen, jota se kädettömänä eläimenä ei voi purkaa muuten kuin piehtaroimalla? Tai hankaako loimi sen karvoja vastakarvaan, tai estääkö se sen ihon hengittämisen?

Ainakin se kulkee korvat pystyssä taluttajansa perässä. Mutta ovatko sen korvat iloisesti pystyssä, vai pikemminkin jännittyneen puolustautuvasti törröllään?

Onko tarhassa silmät lurpallaan torkkuva hevonen onnellinen sekä rauhallinen, vai lamaantunut ja masentunut?

Viime aikona hevosmaailmassa on kohistu hevosen kipuilmeestä. Sen tunnistamisesta pidetään luentoja, ja jokainen kunnollinen hevosen omistaja tuijottaa kriittisesti hevostaan koittaen etsiä sieltä kivusta kieliviä merkkejä. Jos kipuilmettä ei löydy, voi hevosen omistaja palkita itsensä hyvästä hevosenpidosta. Vai voiko? Tarkoittaako kipuilmeen puuttuminen automaattisesti onnellista hevosta?

Kykenemmekö me tunnistamaan hevosen ilon, pystymmekö me tuottamaan sille aitoa iloa, ja kiinnostaako hevosen henkinen hyvinvointi meitä niin paljon, että olemme valmiita edes yrittämään? Huolehdimmeko sen fyysisestä hyvinvoinnista hevosen itsensä vuoksi, vai vain siksi, että muutoin se ei kykenisi toimimaan päätehtävässään – tuottamaan iloa meille ihmisille?

Kun katsomme peiliin rehellisin silmin ja mietimme asiaa puolueettomasti, hevosen kannalta… Onko vankeudessa syntynyt ja kasvanut, työntekoon opetettu harrastehevonen meille pohjimmiltaan loppujen lopuksi muuta kuin harrastusväline tai, inhimillisemmin ilmaistuna, orja?