Maailman napa-apina

Ihmisellä on uskomaton taipumus ylistää omaa erityisyyttään. Se kuuluu lajityypilliseen käyttäytymiseemme, kuten myös kyvyttömyytemme nähdä omaa merkityksettömyyttämme.

Tämä näkyy erityisen hyvin hevosihmisessä. Hevoluution toimituksen suorittaman empiirisen tutkimuksen mukaan yhteiskunnassamme ei ole toista yhtä pahasti egomaniaan taipuvaista ihmisjoukkoa kuin hevosia omistava, kasvattava, kouluttava tai jollakin tapaa hyväkseen käyttävä kansanosa.

Muutama käytännön esimerkki.

Jos jäämme sohvalle makaamaan sadepäivänä sen sijaan että menisimme tallille ratsastamaan hevosellamme, podemme huonoa omatuntoa. Koska kuvittelemme, että hevosemme kaipaa meitä ratsastamaan itsellään. Jostakin syystä luulemme, että laiduntaja nauttii niin suunnattomasti siitä, että istumme sen päällä huonoine tasapainoinemme ja kieroine selkärankoinemme, että tarhassa seisomisen sijaan se haluaisi juoksennella märällä hiekkakentällä ympäriinsä vesisateessa, kantaen selässään karvatonta apinaa joka hytkyy, rytkyy ja heiluu täysin holtittomasti puristellen ja vetäen sitä milloin milläkin raajallaan, seurauksena epätoivoisesta yrityksestään näyttää ylevältä ja hallita ratsunsa samaan aikaan.

Jos hevosellamme on huono päivä, oletamme automaattisesti, että se johtuu meistä. Kuvittelemme aina ja kaikissa olosuhteissa, että hevosen elämään ei kuulu mitään muuta kuin sen oma ihminen, huolimatta siitä että ko. ihminen viettää sen kanssa keskimäärin 50 minuuttia päivässä. Vaikka 23 tuntia ja 10 minuuttia vuorokaudesta olemme täysin hevosen näkymättömissä, koemme automaattisesti oikeudeksemme olettaa että sen pahantuulisuus, vastahakoisuus, lihasjäykkyys tai poikkeuksellinen iloisuus johtuu nimenomaisesti jostakin, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä sen kanssa edellispäiväisen viisikymmenminuuttisemme aikana. Tämä siitäkin huolimatta, että toisessa asiayhteydessä muistamme mainostaa kiihkeästi sitä, kuinka hevonen elää aina tässä ja nyt, eikä muistele menneitä saati suunnittele tulevia.

Oletamme aina olevamme hevostamme älykkäämpiä. Huolimatta siitä, että kokoonsa nähden jokseenkin pieniaivoinen kavioeläin on juuri onnistunut uskottelemaan meille, että sen luontaiset vaistot käskevät sitä pelkäämään punaista postilaatikkoa joka on seisonut samalla paikallaan tienposkessa koko hevosen siihenastisen elämän ajan. Kaikessa älykkyydessäänkään ihminen ei kykene muodostamaan sellaista päätelmäketjua, että koska preerialla ei jaeta postia, ei hevosen luontaiseen elinympäristöön kuulu postilaatikkoja eikä sillä näin ollen yksinkertaisesti voi olla vaistonvaraista taipumusta olettaa että postilaatikko on sitä ylempänä ravintoketjussa. Suuressa hyvyydessämme lohduttelemme sitten niin kutsuttua eläinparkaa kuvitellen, että sitä kiinnostaa mitä mieltä sen selässä istuva kädellinen on postilaatikoista.

Pidämme hevosharrastustamme niin ylevänä, että säälimme heitä jotka eivät pääse tästä lajista nauttimaan. Yrittäjät toitottavat kilvan, kuinka jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus harrastaa hevosia, yleensä vieläpä ratsastuksen muodossa, riippumatta siitä kiinnostaako lasta hevoset pätkän vertaa. Niinpä he päätyvät tekemään pitkää päivää persnetolla ja uhraten kaiken muun elämänsä, vain jotta ratsastustuntien hinnat pysyvät sillä tasolla, että kaikilla on mahdollisuus tähän harrastukseen ja muuttua harrastuksen myötä paremmiksi ihmisiksi.

Oletamme, että jos me emme ehdi ruokkia hevosiamme sillä siunatulla sekunnilla kuin olemme niin tottuneet tekemään, koko ihmiskunnan elämä menee pilalle. Hevostemme ruoka-ajat hallitsevat perheemme, ystäviemme, sukulaistemme ja lähikauppamme kassatyöntekijän elämää. Koemme asiaksemme kohdella muita ihmisiä kuin siitä hevosen ikävämmästä päästä tulevaa jätöstä, mikäli joudumme muuttamaan tahtomattamme jotakin totutuista tallirutiineistamme. Jos toiset ihmiset tästä loukkaantuvat, eivät he ole arvoisiamme. He ovat liian typeriä ymmärtääkseen kuinka hienostunut ja herkkä hevostemme ruuansulatusjärjestelmä on, ja kuinka suurta peruttaamatonta tuhoa viiden minuutin viivästys sille tekee. Oletamme jatkuvasti, että koko maailmankaikkeus pyörähtelee meidän ja hevostemme ympärillä.

Ja viimeisenä muttei suinkaan vähimpänä, kuvittelemme poikkeuksetta hevosemme hirnuvan meidät nähdessään siksi, että se nauttii seurastamme ja kaipaa meitä poissa ollessamme, eikä sen vuoksi että tuomme sille ruokaa.

Me hevosihmiset sanomme usein, että pidämme hevosista enemmän kuin muista ihmisistä. Harvempi meistä kuitenkaan ymmärtää, että hevosemme pitävät meistä lähinnä vain siksi, että olemme rakentaneet niiden ympärille sähköaidat eikä niillä ole muita vaihtoehtoja.