Kunnes kuolema meidät erottaa

Tiedättekö sen tunteen, kun syttyy intohimo johonkin? Sen pakottavan, villitsevän, lähes huumaavan tunteen, joka saa menemään läpi vaikka harmaasta kivestä saavuttaakseen tavoitteensa?

Entä tiedättekö sen tunteen, kun intohimo kuolee?

Intohimo voi kadota parisuhteesta tai avioliitosta, mutta myös harrastuksesta. Kun ratsastus ei harrastuksena innosta enää, on helppoa jättäytyä pois tunneilta tai jättää kausikorttinsa uusimatta. Oman hevosen omistajalle intohimon katoaminen on hieman suurempi projekti, joka vaatii itsetutkiskelua, oman moraalin tarkastelua, tunteiden kuolettamista ja uusien herättelyä; sekä, valitettavasti, budjetointia ja talousajattelua.

Kun koiran- tai kissanomistaja menettää intohimonsa lemmikkiinsä, hän harvemmin myy sitä pois. Hevonen on kuitenkin eläimenä suuritöinen ja kallis pitää, joten sitä ei niin välttämättä pidetäkään ”loppuun saakka” vain siksi, että se olisi eläimelle kaikista parasta. Kun intohimo katoaa, tekemisestä tulee suorittamista; onnistumisista tulee selviytymisiä, epäonnistumisista räpiköintiä ja arjesta raskasta. Valitettava tosiseikka on, että meistä harva on valmis käyttämään useita vuosia elämästään siihen räpiköintiin ja suorittamiseen ja lisäksi menettämään sen eteen valtavia summia rahaa, vain, koska on joskus kuvitellut antavansa loppuelämän kodin hevoselleen.

Pahinta on tietenkin se, että hevonen on investointina ollut suuri ja pitkään harkittu. Tämän vuoksi hevoseen on myös luotu valtavan suuri tunneside jo ennen kuin se on päätetty ostaa. Sitä varten on säästetty rahaa, etsitty sille tallipaikkoja tai rakennettu tiloja. Sitä on koulutettu, sen vuoksi on työskennelty tunteja päivittäin, sen kanssa yhdessä on pelätty, taisteltu, rohkaistuttu. Se on osa omistajansa identiteettiä, elämää hallitseva tekijä, se on kuin perhettä.

Oman hevosen myyminen on täysin verrattavissa avioeroprosessiin. Kuten avioerossa, joutuu myös siinä asettamaan hinnan omille tunteilleen; sitä saattaa tuntea olonsa loukatuksi, joutuu kovettamaan oman sydämensä, myymään ja ostamaan, etsimään uutta suuntaa arjelleen ja järjestämään ajatuksiaan. Ja kun kaikki on ohi, jäljelle jää vain huoli tulevaisuudesta ja suunnaton tyhjyyden tunne.

Olen seurannut sivusta lukuisia omasta hevosesta luopumisen prosesseja; toiset tapahtuvat hetkessä, täydellisen romahduksen seurauksena, toiset elämäntilanteiden heitellessä odottamattomiin suuntiin ja toiset pitkän harkinnan päätteeksi ja huolellisesti suunnitellen. Tyypillistä on, että nämä kavioliitosta eronneet ihmiset tapaavat etsimään korviketoimintaa, kuin addiktiosta vierottautuvat; he täyttävät hevosenkokoista tyhjiötään juhlimisella, matkustelulla, urheilulla, ihmisistä koostuvalla perheellä, ruoalla tai millä milloinkin. Elämän uudelleensuuntautuminen on tyypillistä myös avioeron jälkeen. Voidaan jopa sanoa, että luonnollista.

Sanotaan kuitenkin, että hevoseton on huoleton. Ja kun käytännön järjestelyt on tehty, talli hiljentynyt ja tuttu, laitumelle johtava polku hiljalleen umpeutumassa, on ihmisen aika pohtia: Kuka minä todella olen – siis sen lisäksi, että entinen hevosenomistaja?

Kyllä, muutos on pelottavaa. Luopuminen on pelottavaa. Tulevaisuus on pelottavaa. Ja se vasta pelottavaa onkin, jos suunta on hukassa. Ja kuten avioliitton satamaan purjehdittaessa, ei omaa hevosta ostettaessakaan pohdita, mitä sitten jos kaikki päättyykin eroon.

Eroprosessia läpi käytäessä ajatus uuteen liittoon purjehtimisesta tuntuu mahdottomalta. On kuitenkin täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että vielä joskus koittaa se päivä, kun Se Oikea astelee elämääsi. Jälleen.

Ja se on sitten menoa taas. Intohimolla.