Hevosrääkkäysurheilua

On todella hienon näköistä, kun maastoesterataa ajetaan nelivaljakolla. Siinä voimat jylläävät, kun neljä esteettisesti yhteensopivaa hevosta vetää komeita vaunuja erilaisten vesiesteiden lävitse, pujotellen ja pelottomasti kaarteisiin syöksyen. Eikä siinä menossa istuminen ole mitään sunnuntaiajelua kuskillekaan – rehellisesti sanottuna, omat päätetyön tuhoamat kiertäjäkalvosimeni huutavat hoosiannaa jo pelkästään ohjasotteita katsottaessa.

Katseluelämystä hieman häiritsee oikealla takana juoksevan hevosen ilme. Nelivaljakosta juuri se on lähimpänä kuskin raippakättä, ja sanon vain, että yhdelläkään suomalaisella raviradalla ei vastaavanlaista ajopiiskan käyttöä katseltaisi hetkeäkään.

Esteratsastus niin ikään on vauhdikas ja kiinnostava laji. Itsehän en hyppää edes maahan kaivettujen puomien ylitse ja poninikin taitaa kärsiä korkeanpaikan kammosta, mutta se ei toki estä arvostelemasta kansallisen tason urheilijoiden ja heidän hevostensa suorituksia. Valtaosa näiden kisojen katselijoista ovat tulleet paikalle, koska pitävät hevosista, enkä voi olla pohtimatta, kuinka käy katseluelämyksen, kun estetykki kieltäytyy loikkaamasta pystyesteen ylitse kerran liikaa.

Kuinka kisoja katseleville lapsille selitetään, miksi ratsastaja raippaa hevosensa esteen edessä hylätyn suorituksen jälkeen? Jopa aikuisen aivoilla on hieman haastavaa käsittää, miksi hevosen on kiskottava reippaasti ohjaksiin tukeutuva ratsastajansa esteen ylitse suupielillään. Saati sitä, kuinka esteen edessä urheilijan takaosaan tähdätyt kymmenen raipaniskua auttavat sitä suorittamaan paremmin ensi kerralla.

Kouluratsastus, tuo harmoniaan ja tasapainoon tähtäävä hevosurheilulajien kruunaamaton kuningas, sitä vastoin tavoittelee kaikessa apujenkäytössään sivistynyttä huomaamattomuutta. Ilmeettömästi suorittava ratsastaja ja hänen ilmeettömästi suorittava ratsunsa liitelevät kentän poikki joustavin askelin, näyttäen maallikon silmään siltä etteivät tee juuri mitään. Kouluratsastuksen pisteytys on kuitenkin aina katsojan silmässä ja katsojan silmä tottuu siihen, mitä se näkee.

Parhaiten pistesijoille pääseekin avuttomaksi oppineella, kipureaktiona kuolaimeen tukeutuvalla hevosella. Kun sitä juoksuttaa riittävästi luonnottomassa asennossa, sille kehittyy apulihakset, jotka saavat sen saavuttamaan parhaan mahdollisen lavapresenssin kilpailuissa. Eli korkeimman mahdollisen muodon, täysin epäluonnollisen, atlasnikamia ravisuttelevan koulutuuppausasennon, jollaista oma ponini ei ole nähnytkään. Menenhän sillä pääosin ilman satulaa, jolloin sen selkäranka saa painua vapaasti ja se saa pitää takaosansa rennossa venytyksessä koko suorituksen ajan.

Suomen rakastetuin hevosrääkkäyksen muoto on kuitenkin raviurheilu. Siinä yhdistyy kaikki, mitä aito hevosystävä rakastaa; raha, vedonlyönti ja keskikalja. Vinttikoiraa muistuttavat ravihevoset juoksevat rataa pitkin kuin raivohullut, peitettyinä varusteviritelmillä, joilla on kaikilla vain yksi tarkoitus – saada hevonen juoksemaan kovempaa mahdollisimman pienillä vaurioilla. Muutaman startin päästä ne päätyvätkin urheiluhevosten loppusijoituslaitoksiin, joita myös ratsastuskouluiksi kutsutaan, hankositeensä ja mielenterveytensä totalisaattorille antaneina, neuroottisesti ämyrien aja-käskyjä noudattavaksi ratajätteeksi.

Ravihevoset ovat täysin kertakäyttöisiä, verrattuna vaikka omaan harrasteponiini, joka on jo vuosien ajan onnahdellut milloin mistäkin syystä, mutta toimii silti oikein hyvin ratsuna.

Vaan onhan meillä eläinystävällisiäkin hevosureilulajeja. Kuten askellajiratsastus. Tiedättekö muuten, miksi parhaat askellajiratsastajat ovat miehiä? Koska töltti on se askellaji, jolla hevonen korvaa ravin silloin, kun sillä on liian painava kuorma selässään. Eläinlääkärini kertoi tämän, kun kysyin, miksi ponini tapaa töltätä – siis vaikkei se ole edes islanninhevonen.

Miten sinä suhtaudut hevosurheilun epäkohtiin? Kerro se meille Hevoluution keskusteluryhmässä!