Hevoskuiskaajia ja kuiskaavia hevosia

Ennen oli harrastajia, jotka harrastelivat hevosia (ja hevosilla). Lisäksi oli valmentajia, jotka valmensivat, lajista riippuen joko hevosta tai harrastajaa, jotkut jopa molempia yhtäaikaa. Oli eläinlääkäreitä jotka eläinlääkäröivät, kengittäjiä, jotka kengittivät ja hevosten kouluttajia jotka kouluttivat.

Tällä kertaa Hevoluutio ottaa silmätikukseen viimeksi mainitun ja räjähdysmäisesti kasvavan ihmisryhmän. Miksi tämä ihmisryhmä sitten kasvaa, Hevoluution subjektiivisen tutkimuksen mukaan muita edellä mainittuja ryhmiä selkeästi nopeammin?

Koska tuli se suuri oivallus joka julisti suureen ääneen ilosanoman, että ”jokainen hevosta käsittelevä ihminen on myös hevosen kouluttaja”.

Jotkut meistä ovat eläneet tämän viisauden kanssa jo niin kauan, että se on muuttunut osaksi arkea eikä siihen kiinnitetä huomiota. Jotkut taassen ovat vasta löytäneet tämän viisauden, ja alkavat ongelmakouluttamaan hevosia (oikeasti, lopettakaa jo se ongelmien hevoseen kouluttaminen, maahamme ei tarvita enää yhtään uutta ongelmahevosta), sekä heidän omistajiaan, ja julistavat tätä ilosanomaa suureen ääneen aina kun vaan saavat itselleen yhdenkin kuulijan.

Ihan kiva.

Ainoa ongelma tässä on, että tämä lausahdus ei pidä ihan sillä tavoin paikkaansa, kun haluaisimme sen pitävän (Hevoluutio on avannut hevosen koulutukseen liittyviä lentäviä lauseita aiemmin täällä) .

Sen lisäksi, että me kaikki olemme julistautuneet hevosten kouluttajiksi, koulutus lajina on muutenkin murrosiässä. Se ei ole enää aivan lapsi, mutta ei vielä myöskään viisas aikuinen. Se kipuilee tuossa murrosvaiheessa, jossa halutaan uusia kokemuksia, etsitään itseään, uskontoaan ja omaa tietä kulkea. Oppia taotaan hevosen päähän aina vaan uudenlaisilla tyylisuuntauksilla. Sen lisäksi pyörä keksitään uudelleen vähintään kerran kuukaudessa, kun joku hevoskuiskaaja oivaltaa omassa päässään jotain mullistavaa ja keksii sille komealta kalskahtavan ulkomaankielisen nimen tajuamatta, että toisille tuo oivallus voi olla itsestäänselvyys.

Hevosten koulutus ei ole enää vain jotakin, jolla tähdätään ihmisen määräämässä käyttötarkoituksessa hyvin toimivaan hevoseen. Hevosten kouluttamisesta on tullut itseisarvo, jotakin, mitä kaikkien tulisi tehdä ja josta kaikilla tulisi olla mielipide, riippumatta siitä onko oma hevonen koulutuksen tarpeessa vai ei. Mikäli emme itse kykene enää kouluttamaan hevosta enempää, kutsumme paikalle gurun, ihan vain varmistamaan, että hevonen on varmasti täydellisesti koulutettu. Tai saatamme pärjätä hevosemme kanssa arkisissa puuhissamme täydellisesti, kunnes ymmärrämme hevoskuiskaajan luentoa kuunnellessamme, että hevosemme kävelee taluttaessa meihin nähden 18 astetta väärässä kulmassa ja seitsemän senttiä liian edessä, ja toteamme että tarvitsemme hevosenkäsittely (ja -koulutus)kurssin.

Hevosen kouluttamisesta on tullut myös enemmän näyttämisenhaluista, ehkä jopa show-henkistä.

Suomessa on uskomaton määrä hevosia, jotka osaavat hypätä pystyyn, piehtaroida, koputtaa kaviollaan, koskettaa kohdetta turvallaan ja suorittaa lukuisia muita liikkeitä käskystä, huolimatta siitä että yksikään näistä taidoista ei hyödytä hevosen ratsun tai ravurin uraa millään tapaa.

Some on täynnä toistaan hienompia hevosia ja heidän kouluttajiaan, jotka osaavat tehdä uskomattoman hienoja temppuja hyvässä hengessä. Kommenttikentissä kilpaa kehumme, kuinka mahtavaa yhteistyötä he tekevät, ja kuinka näkee kauas sen ehdottoman luottamuksen, joka hevosella on kouluttajaansa.

Kun some ja kamerakännykät suljetaan, voi totuus olla toinen. Hienoja temppuja somevideossa tekevä hevonen muuttuu joksikin aivan muuksi, kun kengittäjä tulee paikalle ja laskee kengityspakkinsa tallin käytävälle. Nyt alkaakin se selityksien tulva siitä, kuinka hevosella on vanhoja traumoja taustalla. Tai sitten sillä ei ole traumoja lainkaan, koska sen kavioita ei ole koskaan ennen (edellisellä omistajalla, tietenkin) huollettu, mutta se silti vaan sattuu olemaan hankala vuoltava. Selitellään kuinka luottamusharjoitukset sillä saralla on kesken, tai kuinka joku toinen kengittäjä/vuolija meni pilaamaan hevosen perustavanlaatuisesti vääränlaisella hevosenkäsittelyllä, eikä vikaa ole voitu syystä tai toisesta korjata.

Voitaisiin siis jopa sanoa, että hevosen kouluttamisesta on kadonnut tarkoitushakuisuus ja suunnitelmallisuus. Joidenkin meistä (Hevoluution toimitus mukaan lukien) on vaikeaa ymmärtää, miksi kengitysongelmaiselle hevoselle opetetaan käskystä piehtarointia ja pystyyn hyppäämistä sen sijaan, että se opetettaisiin nostamaan kavionsa kengittämistä varten. Mutta hei, ainakin se osaa näyttäviä temppuja, ja voihan sen aina rauhoittaa kengitystä varten?

Jos ihminen on kyennyt kouluttamaan hevoselle lukuisia hienoja temppuja mutta ei saa sitä nostamaan kiltisti kaviota (paitsi ehkä sen suorittaessa ”anna tassu” -temppuaan), niin olisiko tämän jo aika vaihtaa koulutusmetodia, kouluttajaa tai sitä gurua, jonka luennoista oppinsa ammentaa?

Onhan se toki totta, että paljon näyttävämpää on hevonen, joka tekee näitä hienoja temppuja, kuin hevonen joka nostaa kiltisti kavionsa tai avaa suunsa silloin kun sitä vaaditaan, myös kengittäjän ja eläinlääkärin läsnäollessa. Kuitenkin voisi väittää, että hevosen peruskoulutukseen tulisi sisällyttää myös taitoja, joiden avulla arjen toimet sujuisivat vaivatta ja stressaamatta. Tässäkin asiassa on kuitenkin kääntöpuoli. Jos elämä hevosen kanssa menee siihen, että sille ei voida edes antaa rokotetta tai matolääkettä ilman, että hevosta pitää erikseen kouluttaa sitä varten, niin mitä on tehty väärin? Normaaliin käsittelyyn tottunut hevonen kun ei moisista rutiinihoitotoimenpiteistä paljoa stressaannu saatikka saa niistä traumoja.

Hevosen kouluttaminen jotain ihmistä hyödyttävää käyttötarkoitusta varten ei välttämättä ole eläinrääkkäystä ja kieli vain ihmisen julmasta tarpeesta hyötyä viattomasta luontokappaleesta, vaan todellinen eläinystävän teko. Jaa miksikö?

Mietipä hetki, kumpaa hevosta odottaa varmemmin kiertolaisen elämä ja kummasta ollaan valmiita maksamaan suurempia summia niin ostohetkellä kuin eläinlääkäri- ja muina hoitokuluina; Käskystä pystyyn hyppäävä ja hirnuva pihankoriste vai heB tasolle koulutettu tätinkuljetin?

Pehmennykseksi sanottakoon lopuksi, että onhan meillä maassamme myös osaavia hevosenkouluttajia, joiden hevosetkin ovat ihan oikeasti osaavia. Hevosalalle mahtuu varmasti eri tyylisuuntauksia tässäkin lajissa, ja niin tulisi jatkossakin olla. Naurettava on se pelle, joka väittää että oma metodinsa toimii kaikilla hevosilla. Se kertoo ainoastaan siitä, että ko. lausunnon antaja ei ole selkeästi nähnyt vielä riittävästi erilaisia hevosia, jotta olisi törmännyt myös siihen poikkeukseen sääntöjen joukossa. Jossain vaiheessa vastassa onkin se hevonen, joka pistää maailmankirjat sekaisin ja luonnonlait päälaelleen. Ja se on hyvä, sillä muutoin meille ei tulisi ikinä tarvetta kehittää itseämme ja löytää uusia mullistavia tapoja toimia. Ja taas syntyy uusi metodi kouluttaa hevosia. Vai keksittiinkö taas pyörä uudelleen?