Hevosella pääsee

Vakaumuksia on monenlaisia, ja tässä lainaankin eräiden (tässä hienotunteisesti nimeämättä jättämieni) syvästi vakaumuksellisten henkilöiden tapaa aloittaa keskustelunsa: Onko teillä hetki aikaa keskustella… RAHASTA?

Raha ei tee onnelliseksi, mutta mieluummin itken istuen seitsemän tonnin Butetissa kuin facekirpparilla viiteen kertaan myydyssä wintecissä. Rahalla tunnetusti saa kaikenlaista, ja kavioeläinten omistaminen on loistava tapa päästä eroon muusta maallisesta omaisuudestaan. Rahapulasta ei oikein edes saa valittaa, jos on mokomia haittaeläimiä täysin vapaaehtoisesti itselleen hankkinut. Onpa kerran varattomuudesta valittamiseen kuultu vastattavankin ylenkatseellisesti: ”Miten niin muka rahavaikeuksia, eikös teillä ole hevosiakin ja kaikkea?”

Mutta saako siitä rahattomuudesta valittaa? Eihän kukaan pakota ketään harrastamaan hevosia. Toisaalta ketään ei myöskään pakoteta asumaan talossa (nykyään saa loistavia telttoja), syömään monipuolista ruokaa (makaroonia ja soijarouhetta ruoaksi kolmatta päivää putkeen? Loistavaa!), ajamaan autolla (pyöräily on oikein loistava liikuntamuoto), saati omaamaan sosiaalista elämää tai hankkimaan lapsia. Elämänvalintakysymyksistä on aina ollut vaikeata riidellä.

Hevonen on multitaskaajan unelma, sillä se toimii lemmikkinä, seuralaisena, ystävänä, urheilumuotona ja lisäksi pakottaa ylös sohvalta myös niinä masentavina korona-ajan eristyskuukausina, kun kaikki siistit sisälajit on kielletty. Lisäksi hevosenomistajalla ei ole koskaan tylsää, eikä koskaan rahaa saati aikaa repsahtaa huumeisiin tai alkoholisoitua. ”Turpaterapiasta” leukailu ei ole sekään täysin tuulesta temmattu juttu – Hevoluution toimituksen empiirisen perstuntumatutkimuksen perusteella valtaosa hevosharrastajista kokee olonsa onnellisemmaksi poistuessaan tallilta kuin ennen sinne menoa. Eikä se voi johtua ainoastaan siitä, että lämmin ateria ja Netflix-ilta siintävät räntäsateessa vietetyn puolitoistatuntisen jälkeen vihdoin silmissä. Voiko elämänlaatua edes mitata rahassa? Salikorttikin maksaa, ja se terapia se vasta kallista onkin.

Niin – vakaumuksia on monenlaisia, ja jostain ihmeen syystä tässäkin kohmeisessa kansakunnassa on satojatuhansia puolihulluja, jotka ovat ottaneet omakseen vakaumuksen, jonka mukaan hevostelu on varsin loistava tapa viettää elämäänsä. Entä jos ei satu kuulumaan siihen kansanosaan, jolla kukkarossa pyörii useammin Sibeliuksen pörröpäinen hahmo kuin Volvo-Markkasen kaima?

Tunnettu tosiasia on, että sillä itselläänhän niistä rahoistaan pääsee. Hevoset syövät lähinnä seteleitä ja ulostavat ongelmajätettä. Tunnettu tosiasia on myös, että hevosalan osaamisen hankkiminen, kuten kouluttautuminen tai pitkä, vakavamielinen harrastuneisuus, eivät varsinaisesti ole parhaita tapoja hankkia hyväpalkkainen, tuottava työpaikka jolla haittaeläinten elämäntaso kustannetaan. Näin ollen näissä piireissä vahva hevostaito ja yleettömän paksu tilipussi harvemmin kohtaavat – ellei satu kuulumaan yhteen niistä kolmesta (jälleen hienotunteisuuden nimissä nimeltä mainitsemattomasta) suvusta, jossa vanha raha opettaa uutta sukupolvea.

Onko rahankulu sitten minkäänlainen merkki hevosen hyvinvoinnista? Onko uudenkarhean Butetin omistaminen tae ratsun terveydestä – ja entä jos vanha Wintec sopii ratsun selän muotoon jopa paremmin, mutta kukaan ei suostu ostamaan vähän käytettyä ökypenkkiä sen arvolle sopivaan hintaan? Kuinka monta paikkaa hevosen ulkoloimessa saa olla, ennen kuin se alkaa muistuttaa enemmän sota-ajan puolijoukkuetelttaa kuin onnellisen hevosen pukinetta? Kuinka monesti saman vuoden aikana ylikasvaneista kavioista sopii selittää, että kengittäjältä hajosi auto juuri silloin, kun maaginen kahdeksan viikon raja napsahti umpeen? Saako lisärehupussin jättää ostamatta sillä perusteella, että samalla hinnalla saisi hevoselleen vapaat heinät kuukaudeksi?

Eläinsuojelutapauksia tullaan harvemmin ökytallien asfalttipihoilta hakemaan – eihän kukaan nyt kallista eläintä hankkisi vain rääkättäväksi. On myös hyvin tunnettu fakta, että hyvä hevosenpito kysyy paitsi pätäkkää, myös ymmärrystä eläimen lajityypillisistä tarpeista. Toisaalta, eläimenä hevonen tunnetusti ymmärtää heikosti merkkivarusteiden tuomaa auvoa tai kauniiden puitteiden luomaa arvostusta kanssakulkijoissa. Se ajattelee lähinnä ruoka-aikoja ja sitä, onko sillä kipuja, pelkoja tai vaivoja. Nämä taas ovat asioita, joita korjataan ennemmin ihmisen toimilla ja valinnoilla kuin pankkitilillä.

Joten, onko teillä hetki aikaa keskustella rahasta – ja jos on, uskallatteko?