(Epä)onnistuneiden hevoskauppojen resepti

Ennen hevonen tai poni myytiin siksi, että se on käynyt liian pieneksi omistajalleen ratsastaa, tai ravipuolella siksi, että sillä ei riitä vauhti tai pää radoille. Tai sitten loppui rahat tai terveys. Se oli perusheppa, kiltti tai joskus hapan, saattoi olla tammamainen tai orimainen, maastoiltu joskus ja meni yleensä helppoa beetä tai ceetä, plus avot ja sulut. Ajo-opetettu tai startattu, mukaan sai varusteita. Sillä oli sukua, ainakin jonkinlaista, ja nimikin kerrottiin – pyyntihintakin oli etukäteen päätetty. Kun ostaja meni katsomaan sitä, meni hän avoimin mielin, tutustui heppaan, testasi sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa – etenkin niissä, millaiseen käyttöön hevosen halusi ostaa – ja teki sitten päätöksensä, oliko kyseessä juuri sellainen heppa minkä hän halusi. Hinta sovittiin, samaten kuljetusmuoto, ja ostaja meni hakemaan hevosensa.

Ennen tuore hevosenomistaja alkoi tutustumaan hevoseensa tekemällä sen kanssa niitä asioita, jotka ovat olleet lukuisien vuokra- ja ylläpitohevosten ja ratsastuskouluponien kanssa helppoja. Hän meni kentällä, kokeili askellajeja, syötteli kauroja ja leipiä, harjaili hevostaan ja puhdisteli sen kavioita. Hän sijoitti omaa aikaansa hevoseen, ja sai palkkioksi sijoituksestaan hevosen, joka tottuu uuteen kotiinsa, rutinoituu, alkaa luottamaan arkeensa ja tuntemaan olonsa itsevarmaksi. Tähän saattoi mennä viikkoja, kuukausia, vuosia, eikä se estänyt hevosen kanssa työskentelemistä ja harrastamista. Kotiutumisvaihe oli osa harrastamista, ja hevosen omistaja oli valmis tukemaan hevosta sen kotiutumisessa, ja työskentelemään sen eteen, että hänen hevosensa tulisi niin kutsutusti ”omaan käteen sopivaksi”.

Tämän itsevarman hevosen kanssa tuore hevosenomistaja sitten lopulta alkoi kokeilemaan vaikeampia juttuja, niitä avoja ja suluja, pihvejä ja pahveja, lähti hiitille ilman kaveria, raspasi hampaat ilman rauhoitusta. Ja hevoseen sijoitettu aika maksoi itsensä takaisin, kun maastolenkiltä palattiin yhtä jalkaa ja sopusoinnussa, tai kun samettiturpa tuli laitumelta vastaan höristen.

Ja kun hevosenomistaja lukuisien yhteisten vuosien jälkeen sai pahan diagnoosin tai joutui vararikkoon, hän möi hevostaan pitkin hampain, hyvään kotiin, olosuhteiden pakosta, ja muisteli kyynelsilmin niitä yhteisiä alkuaikoja, jolloin niin yksinkertaiset pienet onnistumiset olivat tuntuneet niin suurilta. Myös hän myi perusheppaa, yleensä kilttiä, joka joskus oli hapan ja maastossa varma mutta reipas. Mukaan sai varusteita, tai ne voi erikseen ostaa.

Nykyään oma hevonen päätetään ostaa siksi, että omasta hevosesta on niin paljon mukavampi lisätä kuvia sometilille kuin vuokrahevosesta. Oma on aina oma, ja kunnian maailman ihanimman hevosen omistamisesta saa pitää reilusti itsellään. Vuokrahevosia ei juuri hankita, koska niiden omistajat ovat poikkeuksetta kaheleita ja vaativat vieläpä rahaa siitä, että joku tulee ihan hyvää hyvyyttään ratsastamaan sillä hevosella. Siis haluaa rahaa siitä, että joku toinen antaa hevoselle tuikitärkeää liikuntaa ja pelastaa sen muutenkin kahelilta omistajaltaan.

Nykyään myyntipalstalla on myynnissä lähes pelkästään kuvankauniita tukkajumalia, seitsenvuotiaita varsoja joiden kanssa on hiljalleen aloiteltu ratsutus, hevosta kuunnellen tietenkin, eli toisin sanottuna satula on ollut selässä toistakymmentä kertaa, mutta kukaan ei ole uskaltautunut istumaan siihen. (Kas kun ammattiratsuttajathan ovat aivan kaheleita hevosenhakkaajia, ja lisäksi vaativat hillittömiä määriä rahaa siitä että ratsuttavat ihmisten hevosia, eivätkä edes anna minkäänlaista takuuta työlleen. Sillä kyllähän pitäisi olla itsestäänselvyys, että hevonen on kenen tahansa ratsastettavissa kahden kuukauden koulutusjakson jälkeen.) Niiden kanssa on touhuiltu paljon, toisin sanottuna niitä on taluteltu ympäri pihaa viimeiset kolme vuotta ja niiden harja on kerran letitetty. Niillä on kaura-allergia, kesäihottuma, täyttyneet vuohiset ja ne saavat ähkyn kerran kuussa, mutta ne ovat silti perusterveitä. Hevosen nimeä, sukua ja hintaa ei kerrota ilmoituksessa, koska nämä ovat jostakin mystisestä syystä salaista tietoa, mutta sen verran kerrotaan että hinta ei ole halpa koska hevonen on ”ihana”.

Nykyään ostaja lähtee ostamaan rauhallista, kilttiä harrastepollea, jonka kanssa ei tarvitse olla huolissaan mistään, ja sen pitäisi olla turvallinen, kenen tahansa käsiteltävissä ja täysin koulutettu. Lisäksi hyvä suku, kaunis ulkomuoto (ja se some-edustavuus) ja ilmaiseksi mukaan tulevat, totta kai hevoselle sopivat, varusteet olisivat plussaa. Ja koska hän tarjoaa mielestään hevoselle loistavan elämän kotitallissa, ei hänen tarvitse maksaa tästä kultakimpaleesta juuri mitään, koska hänhän suorastaan tekee palveluksen hevoselle (ja sen kahelille ex-omistajalle) ostamalla sen itselleen. Koska onhan melkoinen lykky, että hevonen tulee päätymään juuri hänelle, täysin itseoppineelle gurujakin taitavammalle hevoskuiskaajalle, täysin ammattitaitoiselle hevosihmiselle.

Kun ostaja haluaa ilmaiseksi täydellisen hevosen ja myyjä myy elämäntilanteensa muutoksen vuoksi yli-ikäistä varsaa, ainoa tapa saada nämä tarpeet kohtaamaan on pieni viilaaminen. Äkkiä etujalan nostaminen trailerin sillalle muuttuu itsestään lastautumiseksi, ja taluttelulenkin sujuminen ilman hyperventilointia täydelliseksi maastovarmuudeksi. Samaan aikaan ostajan kahden vuoden ratsastuskoulukokemus muuntuu vuosikausien ajan kestäneeksi elämäntapahevosteluksi, ja kotikylän vastavalmistunut hevoskuiskaaja erittäin läheiseksi mentori-ystäväksi joka on aina valmis auttamaan. Myyjä yliarvioi ostajan taidot ja lupaa tälle, että juuri tämä hevonen on oikea sinulle – ostaja taas yliarvioi hevosen laadun ja uskottelee vahvasti pystyvänsä tarjoamaan asiantuntevan, hyvän loppuelämän kodin hevoselle. Niinpä taidottomalle ihmiselle myydään kouluttamaton hevonen.

Koska on kiire ja kova hevoskuume, ei hevosta nykyään enää koeratsasteta. Sitä paitsi, jos se ei onnistuisikaan, joku voisi luulla, ettei ostaja ole riittävän pätevä, ja nykyisessä hevoskulttuurissa tärkeintä on nimenomaan pätevältä vaikuttaminen – ei arjen sujuvuus, ei aito hevostaito tai hyvät, tasapainoiset suoritukset, vaan se, että pystyy vaikuttamaan toisia pätevämmältä. Siksi nykyostaja ajattelee, että on parempi ottaa riski ja kokeilla hevosta vasta kotona, kuin epäonnistua, joutua poistumaan hevosetta, ja uudelleenarvioimaan omat taitonsa. Tai vielä pahempaa, tulla paljastaneeksi oman hieman vielä puutteellisen taitotasonsa.

Kun hevonen sitten on tuotu kotiin ja some täytetty sen kuvilla, tuore hevosenomistaja huomaa, että eläin mokoma on elossa. Se hyppii käsittämättömistä syistä pitkin tallin käytävää, kokee eroahdistusta, ei suostu maastoilemaan ilman taluttajaa, pelkää lasten leluja ja punaisia postilaatikoita, ja onnistuu vieläpä riekkuessaan loukkaamaan jalkansa pikapikaa kiireessä kyhätyn karsinan seinästä törröttävään naulaan. Tietenkään kukaan ei halua olla väärässä, eikä varsinkaan tunnustaa, että on tullut liioitelleeksi omia hevostaitojaan, joten syyhän on myyjässä, joka selkeästi valehteli hevosesta kertoessaan.

Hevonen laitetaan uudelleen myyntiin. Koska se on reaktiivinen. Koska se on ongelmahevonen, koska edellinen omistaja huijasi hevoskaupoissa. Koska se ei ollutkaan täydellinen eikä kotiutunutkaan kolmessa kuukaudessa, kuten tuore hevosenomistaja oli ajatellut sen tekevän. Koska harrastuksen kuuluisi olla rentouttavaa, eikä aiheuttaa stressiä. Koska kavereiden somekuvien perusteella hevosen omistaminen on helppoa, eikä reaaliarki vastannutkaan sitä mielikuvaa.

Harmi vain, että kukaan ei halua maksaa ongelmahevosesta samaa hintaa, jonka edellinen myyjä oli saanut täydellisestä hevosestaan. Eroon tuosta pettymyksen ja harmin aiheuttajasta on kuitenkin päästävä ja mielellään hyvään hintaan. Lähdetään hieman viilaamaan myynti-ilmoitusta… Ja loppu on historiaa.