Elämäntilannedilemma

Selataanpas pitkästä aikaa myytävien hevosten ilmoituksia. Ei sillä, että mitään oltaisiin ostamassa, kunhan katsellaan. Ja eihän sitä koskaan tiedä, vaikka sieltä hetken mielijohteesta tulisikin ostettua hevonen. Jospa löytyisikin hevonen, josta jo kuvaa katsomalla tiedetään sen olevan juuri se täydellinen unelmien hevonen. Ei mikään mahdoton haave, sillä onhan niitä hevosia myynnissä joka lähtöön. Nuoria, vanhoja, suuria, pieniä, kouluttamattomia ja kisakonkareita. Yksi yhteinen tekijä kuitenkin tuntuisi usealla hevosella olevan; Monet hevosista myydään elämäntilanteen muuttumisen vuoksi.

Kyseessähän on siis tietenkin ihmisen elämäntilanne, ei hevosen itsensä. Kun ihmisen elämäntilanne muuttuu tai on vähän rankkaa – tulee av(i)oero, muutto, uusi työ- tai opiskelupaikka tai vauva – hän myy sen viime vuonna ostamansa hevosen, eikä siinä vaiheessa mieti sekunninkaan vertaa, kuinka paljon sen hevosen elämäntilanne muuttuu. Kun ihminen vaihtaa työpaikkaa, hän tarvitsee vähintään läheistensä kaiken tuen ja kylpyläloman toipuakseen stressistä. Ja samaan aikaan, kun hevonen myydään yllättäen kokonaan uuteen kotiin, ei sen elämäntilanteen muutos saisi edes vaikuttaa sen käyttäytymiseen.

Kun eläin myydään muuttuneen elämäntilanteen vuoksi, haetaan sillä ihmisen elämään helpotusta. Samaan aikaan hevosen elämäntilanne tulee todennäköisesti muuttumaan myös radikaalisti, eikä suinkaan aina varsinkaan aluksi helpompaan suuntaan. Mietitäänkö siinä vaiheessa kuinka rankkaa hevoselle on tulla myydyksi täysin uuteen paikkaan, ilman ennakkovaroitusta. Paikkaan, jossa ihmiset ovat outoja, rutiinit ovat outoja, ruoka on outoa, käytetty kieli on outoa ja toiset hevosetkin ovat outoja.

Siinä missä nykypäiväisessä välittämisen yhteiskunnassa ihmiseltä kysellään ”Kuinka voit?” ja muistutellaan että ”Muistathan nyt huolehtia itsestäsikin ja levätä riittävästi, ota aikaa itsellesi”, samaan aikaan oletetaan, että hevonen jatkaa työtään uudessa ympäristössä täysin muuttumattomana. Aina sille ei edes anneta lupaa stressaantua elämäntilanteensa muutoksesta – saatikka aikaa toipua tästä stressistä. Pahimmassa tapauksessa hevosen stressistä johtuva käyttäytyminen tulkitaan ongelmakäyttäytymiseksi, ja se lähetetään eteenpäin koulutettavaksi, ja tullaan samalla aiheuttaneeksi hevoselle uusi muutos vaikka edellisestäkään ei vielä ole toivuttu.

Aina elämäntilanteen muuttuminen ei toki ole pahasta. Joskus muutos voi olla hyväksi ja jopa välttämätöntä. Näin on myös hevosen kohdalla. Ja jos muutokselle ja sen hyväksymiselle ja siitä toipumiselle annetaan riittävästi aikaa, ei ongelmiakaan tule.

Ongelman luokin ennemminkin se, että joillakin hevosen omistajilla se elämäntilanne tuntuisi olevan jatkuvassa muutoksessa – Eikä ihme, sillä maailmamme on hektinen ja vaatii sopeutumiskykyä. Mutta kun saman myyjän näkee myyvän jo kolmantena vuonna peräkkäin edelliskesänä ostamaansa täydellistä tätiratsua, ja jälleen kerran elämäntilanteen muuttumisen vuoksi, tulee mieleen, tulisiko nekin turpaterapiarahat sijoittaa vaikka kansalaisopiston elämänhallintakurssiin.

Jos oma elämä on jatkuvassa myllerryksessä, onko siihen tilanteeseen sopivaa alunperinkään hankkia hevosta? Tai jos tuntuu että elämässä tulee eteen jatkuvasti niin suuria vastoinkäymisiä tai muutoksia, että sen vuoksi on kertakaikkisen pakko luopua hevosesta, kannattaako taas puolen vuoden päästä olla hankkimassa uutta? Onko edes eettisesti oikein ostaa hevosta, jos on olemassa epäilys, ettei kuitenkaan pysty sitoutumaan hevosen hyvinvoinnista huolehtimiseen puolta vuotta pidemmäksi aikaa? Hevosia voi kuitenkin harrastaa lukemattomilla eri keinoilla ilman, että tarvitsee sitoutua omaan hevoseen. Kun otetaan pienempi lemmikki, kissa tai koira, pohditaan sen kohdalla ollaanko valmiita huolehtimaan siitä seuraavat 10-20 vuotta. Sen sijaan hevosta hankittaessa tuntuu nykyään olevan ihan hyväksyttävää ostaa hevonen, vaikka tiedetään, että vuoden kuluttua elämäntilanne tulee muuttumaan niin paljon, että hevoselle on etsittävä uusi koti.

Mistä lähtien uusi normaali on ollut, että älykkyydessään ylivertainen ihmislaji ei kykene hoitamaan hevosta ja vauvaa samaan aikaan, mutta samaan aikaan se olettaa putkiaivoisen laiduntajan selviävän kokonaisvaltaisesta elämänmuutoksesta järkähtämättä vähääkään, kerta toisensa jälkeen?