VAIHTOEHTOJA, EI TOTUUKSIA.
Tervetuloa Suomen ristiriitaisimman, suorapuheisimman ja provosoivimman hevosblogin pariin!
Hevoluutioteoria kääntää mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi niin monta kertaa, että jäljelle jää enää tuhansia eri harmaan sävyjä. Me emme kerro täällä omia mielipiteitämme. Me emme myöskään kerro totuuksia. Me esittelemme vaihtoehtoja.
Vakaumuksia on monenlaisia, ja tässä lainaankin eräiden (tässä hienotunteisesti nimeämättä jättämieni) syvästi vakaumuksellisten henkilöiden tapaa aloittaa keskustelunsa: Onko teillä hetki aikaa keskustella… RAHASTA?
Raha ei tee onnelliseksi, mutta mieluummin itken istuen seitsemän tonnin Butetissa kuin facekirpparilla viiteen kertaan myydyssä wintecissä. Rahalla tunnetusti saa kaikenlaista, ja kavioeläinten omistaminen on loistava tapa päästä eroon muusta maallisesta omaisuudestaan. Rahapulasta ei oikein edes saa valittaa, jos on mokomia haittaeläimiä täysin vapaaehtoisesti itselleen hankkinut. Onpa kerran varattomuudesta valittamiseen kuultu vastattavankin ylenkatseellisesti: ”Miten niin muka rahavaikeuksia, eikös teillä ole hevosiakin ja kaikkea?”
Keitä ne on ne sankarit, ne hevosmaailman synninpäästöjä kirkonmiesten lailla jakelevat yliolennot? Hevosia hoitavat eläinlääkärit ovat alituiseen Hevoluution toimituksen ajatuksissa ja ansaitsevat ehdottomasti kaiken sympatian puolelleen. Me toivomme voimia, jaksamista ja ennen kaikkea syvää henkistä rauhaa jokaiselle ko. ammatille itsensä antaneelle sieluparalle.
Eläinlääkärin kutsuminen paikalle kauhistuttaa, oli kyse sitten akuutista hätätilanteesta tai kroonistuneesta vaivasta, jota potilaan omistajaparka on jo pitkään yrittänyt olla huomaamatta – tietohan lisää tuskaa. Toisaalta eläinlääketieteen puolijumalan saapuminen paikalle voi olla myös helpotus: vihdoin paikalla on joku, joka tietää, mitä tehdään – joku, joka parantaa potilaan ja nostaa painon omistajan sydämeltä. Eikä tässä kaikki! Eläinlääkärin odotetaan ammattinsa lisäksi olevan ekspertti hevosen ruokinnassa, hoidossa, liikutuksessa ja koulutuksessa – ja neuvovan jalostusvalinnoissa ja vielä ratsastuksellisissa ongelmissa. Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että eläinlääkäriä konsultoimalla saa käyttöönsä rajattomaksi ajaksi eläinlääkäri-kortin, joka tekee haltijansa immuuniksi niin kritiikille kuin itsetutkiskelun ja -kehittämisen tarpeellekin.
A: Kun minä hankin hevosen, laitan sen ehdottomasti täysihoitotalliin, koska siellä hevonen saa varmasti ammattimaista hoitoa.
B: Ei ole itsestäänselvyys, että täysihoitotallillakaan hevosia hoitaisi ammattilainen. Kotitallissa pystyn tarjoamaan yksilöllistä hoitoa omalle hevoselleni.
A: Kotitallilla ei ole ketään paikalla päivisin, kun olet itse töissä. Täysihoitotallilla hevonen on paremmin valvotuissa oloissa.
B: Ei täysihoitotallinkaan henkilökunta ehdi yhtä hevosta jatkuvasti tarkkailemaan, saati huomaamaan, milloin se on sairas. Kotitallin ympäristö on hevoselle myös stressittömämpi. Jatka lukemista ”Väittely: Täysihoitotalli vs. kotitalli”
Loppujen lopuksi ei ole vielä kovinkaan pitkää aikaa niistä ajoista, kun ratsastus miellettiin liikunnalliseksi harrastukseksi. Olihan se ymmärrettävää, sillä siinä saattoi sekä ihmiselle että hevoselle tulla hiki, eikä sitä katsottu pahalla. Paikasta toiseen liikkumisen lisäksi ratsastuksen tarkoitus oli kehittää ratsukon fysiikkaa, lisätä muun muuassa liikkuvuutta ja lihasvoimaa sekä tasapainoa. Ratsastajat olivat, jos ei hyvässä, niin ainakin kohtuullisessa kunnossa, ja hevosillekin saattoi ostaa varusteet normaalista hevostarvikeliikkeestä norsutavarakaupan ja/tai mittatilaustyön sijaan. Tätä aikaa leimasi myös se, että silloin ratsastukseen käytettiin kommunikointitapaa, jota kutsuttiin avuiksi; pohje-, ohjas-, ääni- ja painoavuiksi. Sitten tuli aikakausi, jolloin ratsastuskypärä vaihdettiin kukkahattuun, ja urheilijoista tuli eläinrääkkääjiä. Jatka lukemista ”Demonisoitu ratsastus, osa 1: Pohkeiden käyttö”
Ennen hevonen tai poni myytiin siksi, että se on käynyt liian pieneksi omistajalleen ratsastaa, tai ravipuolella siksi, että sillä ei riitä vauhti tai pää radoille. Tai sitten loppui rahat tai terveys. Se oli perusheppa, kiltti tai joskus hapan, saattoi olla tammamainen tai orimainen, maastoiltu joskus ja meni yleensä helppoa beetä tai ceetä, plus avot ja sulut. Ajo-opetettu tai startattu, mukaan sai varusteita. Sillä oli sukua, ainakin jonkinlaista, ja nimikin kerrottiin – pyyntihintakin oli etukäteen päätetty. Kun ostaja meni katsomaan sitä, meni hän avoimin mielin, tutustui heppaan, testasi sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa – etenkin niissä, millaiseen käyttöön hevosen halusi ostaa – ja teki sitten päätöksensä, oliko kyseessä juuri sellainen heppa minkä hän halusi. Hinta sovittiin, samaten kuljetusmuoto, ja ostaja meni hakemaan hevosensa.
Selataanpas pitkästä aikaa myytävien hevosten ilmoituksia. Ei sillä, että mitään oltaisiin ostamassa, kunhan katsellaan. Ja eihän sitä koskaan tiedä, vaikka sieltä hetken mielijohteesta tulisikin ostettua hevonen. Jospa löytyisikin hevonen, josta jo kuvaa katsomalla tiedetään sen olevan juuri se täydellinen unelmien hevonen. Ei mikään mahdoton haave, sillä onhan niitä hevosia myynnissä joka lähtöön. Nuoria, vanhoja, suuria, pieniä, kouluttamattomia ja kisakonkareita. Yksi yhteinen tekijä kuitenkin tuntuisi usealla hevosella olevan; Monet hevosista myydään elämäntilanteen muuttumisen vuoksi.
A: Kuolain on hevosen hallintaväline. Se vaikuttaa oleellisesti sekä ratsastajan että hevosen turvallisuuteen.
B: Turvallisuus ei ole koskaan kiinni käytetystä välineestä, vaan hevosen koulutustasosta.
A: On tilanteita, joissa pelkkä hyvä koulutus ei riitä, vaan saatetaan tarvita myös hyvää jarrua.
B: Myös kuolaimettomista löytyy tehokkaita jarruja, jotka vaikuttavat hevosen suun sijasta hevosen turvan lisäksi myös niskaan joten paine tulee laajemmalle alueelle.
Jatka lukemista ”Väittely: Kuolaimet vs. kuolaimettomat suitset”
Some.
Siellä on luvattoman helppoa saada huomiota ja äänensä kuuluville. Samalla saa julkisuutta ja ilmaista mainosta. Tarvitsee vain osata kirjoittaa muutama sana ja ehkä liittää mukaan huomiota herättämään joku kiva kuva. Kuvan ei tarvitse edes välttämättä liittyä itse aiheeseen, tai sitten se voi olla niistä tuhansista kuvista valittu paras kuva. Kuka sitä nyt huonoa kuvaa julkaisisi?! Yhdellä napin painalluksella sanottavamme leviää satojen tai tuhansien lukijoiden silmien eteen.
Tämän ovat hoksanneet myös hevosalan yrittäjät, hevosalan ammattilaiset sekä hevosalalla ammattimaisesti toimivat harrastelijat.
Osa näistä päivityksistä on tietenkin kevyttä höpinää arkisesta aherruksesta. Miten meni tänään ja kuinka mahtavan upeaa hevosalalla toimiminen on. Sitten taas on näitä päivityksiä, jotka ovat ihan puhtaasti mainokseksi tehtyjä, tarkoituksena houkutella uusia asiakkaita. Lukija pystyy tulkitsemaan päivityksen mainokseksi, ja that’s it. Kolmantena ja vaarallisimpana mainittakoon ne päivitykset, joissa halutaan tuoda omaa ammattitaitoa esille ja asioihin paneudutaan hieman syvällisemmin.
Tämä kulunut vuosi on ollut täynnä suuria tunteita ja pitkiä, yksinäisiä iltoja tietokoneen näytön raa’an sinivalon loisteessa – silti Hevoluution toimitus voi ylpeänä itsestään kertoa, että olemme tulleet kypsään kahdentoista kuukauden ikään. Emme ole enää vauvankengissä, vaan terhakkaita taaperoita; olemme juuri oppineet nousemaan pystyyn, ja nyt kiipeilemme sohville ja seinille ilman minkäänlaista kontrollia saati itsesuojeluvaistoa.
Moni kotipihassaan hevosia pitävä ehtii pohtimaan useaan kertaan vuodessa, että kukahan kertoisi tuolle poninprklle, että karkauspäivä on vain joka neljäs vuosi? Maata viistävästä palleromahastaan huolimatta se onnistuu kerta toisensa jälkeen luikertelemaan sähkölankojen välistä ja kirmaamaan naapurin pihamaalle lällättelemään. Hienoa oli taas herätä lauantaiaamuna (kuten myös keskiviikkona ja viime viikon sunnuntaina) klo 6:15 naapurin soittoon ja kuulla sama vanha tarina siitä kuinka mokoma poni on vaaraksi itselleen, ympäristölleen sekä kansantaloudelle.
Vaan eipähän käynyt niin pahasti sentään kun kaverin tallilla, missä kokonainen lauma hevosia päätti ottaa ylimääräisen karkauspäivän, ja kirmasivat karmit kaulassa naapuripitäjään asti. Sieltä niitä sitten haettiin isommalla porukalla kotiin. Vaikka mukavaahan se toisaalta oli, kun kerrankin oli hetki, jolloin lähiseudun hevosharrastajat unohtivat kaunansa ja yhdistivät voimansa pelastaakseen mieron tielle joutuneet hevosparat. Yhteistuumin korjattiin myös päreiksi mennyt hevostarha, ja keitettiinpä siinä lopuksi vielä kahvitkin koko porukalle. Oikeastaan tällaisia karkauspäiviä voisi olla vaikka joka vuosi. Jatka lukemista ”Karkauspäivänä kaikki on vinksinvonksin”